Tällä hetkellä perheeseemme kuuluu kaksijalkaisia Minä (Tarja), mieheni Tuomo, 5 kotona asuvaa nelijalkaista sekä tyttäreni Hannele ja Hannelen koirat Lux ja Bamse.
Koiraharrastuksen olen saanut verenperintönä, koko lapsuusajalta muistan iloisia muistoja koirista, koiratapahtumista ja koiraihmisistä. Vanhempani ovat kilpailleet saksanpaimenkoirilla, niistä viimeisimmät olivat Harmandas – kennelin kasvatteja. Ensimmäinen oma koirani oli saksanpaimenkoira narttu Kitte, joka valitettavasti oli niin pehmeä, että silloiset taitoni eivät riittäneet sitä kouluttamaan. Kitte löysi arvoisensa kodin Tampereelta, leskeksi jääneen miehen kaverina ja he viettivät monta onnellista vuotta yhdessä.
Seuraava koira olikin dobermanni jonka hankimme vuonna -90, heti kun saimme Tuomon kanssa yhteisen asunnon. Dobermanni oli iso musta uros, jonka hankimme Taikaviitan – kennelistä. Dinon kanssa ehdimme kilpailla valjakkohiihdossa ja jäljellä. Dino valitettavasti kuoli jo 5 – vuotiaan sisäiseen verenvuotoon, jonka syy jäi arvoitukseksi. Heti oli selvää, että rotu on meille oikea ja toinen dobermanni saapuikin meille jo loppuvuodesta -91. Nyt oli kyseessä narttu ja se tuli Taikaviitan – kennelistä meille sijoitukseen. Iita oikealta nimeltään Taikaviitan Fein, olikin meidän perheen näyttelytähti. Iita saavutti muotovalionarvoon oikeuttavat sertit helposti ja kyllähän ne käyttötuloksetkin tuli viimein, kun otin itseäni niskasta kiinni. Iitalla harrastimme valjakkohiihtoa, jälkeä ja tokoa. Iita oli upea koira kaikin puolin ja koko elämänsä se oli terve. Iitalla teetettiin kahdet pennut ja nekin ovat sekä käyttö- että näyttelypuolella pärjänneet loistavasti. Vuoden -99 lokakuun sunnuntai-ilta oli Iitalle kohtalokas ja meille surun täyttämä. Iitan vatsalaukku pyörähti ja eläinlääkäriä ei saatu mistään kiinni. Iita menehtyi hyvin tuskalliseen vatsalaukun kiertymään. Iitan kuoltua tuli meille vuonna -96 Eestinmaalta uros Hainide ares-Aston. Ara oli lahjomaton yhden ihmisen koira, minulle kuin lottovoitto. Aralla harrastimme suojelua, jälkeä, valjakkohiihtoa ja muutamassa näyttelyssäkin kävimme. Kilpailla emme ehtineet, kun koira alkoi oireilla treenien jälkeen. Tutkimukset paljastivat, että Aran niskat olivat rikki ja se lopetettiin jo kolme vuotiaana. Aran lopetus ja Iitan yllättävä kuolema tulivat kuukauden sisään. Apua, kaksi viikkoa olimme ilman koiraa. Sitten soitin Reet Kausille Eestiin ja niin meille tuli upea uusi koira. Latviasta uros Livonjas Baron Batler. Baronin kanssa treenasimme jälkeä ja valjakkohiihtoa. Vuonna 2001 syntyi tyttömme Hannele. Vaikea odotusaika ja tyttömme synnynnäinen sydänvika ajoi meidät tilanteeseen, jossa meidän piti luopua Baronista. Baroni muutti vuonna 2001 Ouluun Marin seuraksi. Baronikin on päässyt koirien taivaaseen niskassa ilmenneiden ongelmien vuoksi. Baronin myynnin jälkeen oli selvää, että dobermanniaikakausi on meidän perheessä ohi. Koiran rotu vaihtuisi, jos joskus laittaisimme koiran. Kiitos ihanista dobermanni-vuosista kuuluu Taikaviitan-kenneliin Soile Kaipoille ja Hainide-kenneliin Reet ja Tanel Kausille.
Tutkimme mahdollista uutta koirarotua, ja aina uudestaan päädyin snautseriin. Kun alkuvuodesta 2002 selvisi, että koiran voisimme laittaa ja isäntäkin hyväksyi rodun, alkoivat yhteydenotot snautseri kasvattajiin. Joulukuussa 2002 hain Tacillan-kennelistä meille snautseri tytön Tacillan Lalique “Napin”. Nappi on valloittanut koko perheen tai paremmin koko suvun sydämet ja on varmaa, että meille tulee lisää snautsereita.
Alusta alkaen olivat Nappi ja Hannele erottamattomat ystävät. Pentuaikana Nappi ei koskaan kaatanut, purrut tai muuten vahingoittanut Hannelea. Sanonta, että “snautseri on lapsiperheen koira” toteutui meillä täysin. Nappi oli energinen, rohkea ja helposti oppiva. 2005 murtui Napin takajalka, joten kisaura jäi Napin kanssa aloittamatta palveluskoiralajeissa. Agilityssä ja valjakkohiihdossa Nappi ehti kilpailla.
Näyttelyissä Nappi pärjäsi loistavasti. Ikää kun tuli täyteen kaksi vuotta, saavutimme Suomen, Ruotsin, Norjan ja Kansainvälisen muotovalion oikeuttavat tulokset. Snautseri oli juuri sellainen rotu mitä haimme. Nappi ylitti odotukseni. Valitettavasti yhteinen aikamme loppui liian pian, sillä Nappi menehtyi 29.12.2008 syöpään. Nappi on elämäni koira, jonka paikkaa ei kukaan voi täyttää.
Suursnautseri Refrain Blueberry “Bella” tuli meille 4kk vanhana ja oli siskoni Marian kanssa yhteisomistuksessa. Bella oli luonteeltaan rauhallisempi, mutta kyllä virtaa hänestäkin löytyy. Marja ja Bella ehtivät suorittaa Bh-kokeen ja Bellalla on yksi loisto pentue (A-pentue). Bellan poismeno tuli yllättäin ja aivan liian nopesti. Bellan kuoli myös syöpään 9.8.2011. Varvassyövästä lähtenyt ja vauhdilla edennyttä syöpää ei pysäyttänyt edes varpaan amputaatio. Bellan muisto elää Meukow A-pentueessa, jotka ovat täyttäneen kasvattajan suurimmatkin unelmat.
Meille kotiin jäi kasvamaan A-pentueesta Akka, johon olimme asettaneet suuret tavoitteet. Meillähän ei mikään mene niin kuin suunnitellaan, joten Akka nukutetiin ikiuneen vain kaksi kuukautta äitinsä jälkeen, aivokasvaimen takia.
Akan ja Napin kanssa yhtä aikaa meillä asusti kääpiösnautseri. Elkost Chin -Chin “Toto” oli perheemme ensimmäinen käppänä. Toto tuli Suomeen Tammikuussa 2005, mutta menehtyi maksasyöpään 6kk ikäisenä. Elkos Nevskiy Winner "Winni" tuli täyttämään Toton jättämää aukkoa. Winnistä jouduimme luopumaan 11 vuotiaana vuonna 2018, sillä Winnin vointi heikkeni rajusti autoimmuuni sairauden myötä.
Ensimmäinen shetlanninlammaskoira, Sanni, tuli taloon vuonna 2011. Sannin haastavasta luonteesta huolimatta, koko perhe ihastui shetlanninlammaskoiraan rotuna. Vuonna 2012 perheemme kasvoi sisarusten Didin ja Rhiannan myötä. Tämän jälkeen kotiin on jäänyt asustelemaan omia kasvattejamme. Kotoa löytyy myös vuonna 2022 syntynyt papillon Pirre.
Nähtäväksi jää minkälaisia suunnitelmia tulevaisuudella on meille antaa!
Koiraharrastuksen olen saanut verenperintönä, koko lapsuusajalta muistan iloisia muistoja koirista, koiratapahtumista ja koiraihmisistä. Vanhempani ovat kilpailleet saksanpaimenkoirilla, niistä viimeisimmät olivat Harmandas – kennelin kasvatteja. Ensimmäinen oma koirani oli saksanpaimenkoira narttu Kitte, joka valitettavasti oli niin pehmeä, että silloiset taitoni eivät riittäneet sitä kouluttamaan. Kitte löysi arvoisensa kodin Tampereelta, leskeksi jääneen miehen kaverina ja he viettivät monta onnellista vuotta yhdessä.
Seuraava koira olikin dobermanni jonka hankimme vuonna -90, heti kun saimme Tuomon kanssa yhteisen asunnon. Dobermanni oli iso musta uros, jonka hankimme Taikaviitan – kennelistä. Dinon kanssa ehdimme kilpailla valjakkohiihdossa ja jäljellä. Dino valitettavasti kuoli jo 5 – vuotiaan sisäiseen verenvuotoon, jonka syy jäi arvoitukseksi. Heti oli selvää, että rotu on meille oikea ja toinen dobermanni saapuikin meille jo loppuvuodesta -91. Nyt oli kyseessä narttu ja se tuli Taikaviitan – kennelistä meille sijoitukseen. Iita oikealta nimeltään Taikaviitan Fein, olikin meidän perheen näyttelytähti. Iita saavutti muotovalionarvoon oikeuttavat sertit helposti ja kyllähän ne käyttötuloksetkin tuli viimein, kun otin itseäni niskasta kiinni. Iitalla harrastimme valjakkohiihtoa, jälkeä ja tokoa. Iita oli upea koira kaikin puolin ja koko elämänsä se oli terve. Iitalla teetettiin kahdet pennut ja nekin ovat sekä käyttö- että näyttelypuolella pärjänneet loistavasti. Vuoden -99 lokakuun sunnuntai-ilta oli Iitalle kohtalokas ja meille surun täyttämä. Iitan vatsalaukku pyörähti ja eläinlääkäriä ei saatu mistään kiinni. Iita menehtyi hyvin tuskalliseen vatsalaukun kiertymään. Iitan kuoltua tuli meille vuonna -96 Eestinmaalta uros Hainide ares-Aston. Ara oli lahjomaton yhden ihmisen koira, minulle kuin lottovoitto. Aralla harrastimme suojelua, jälkeä, valjakkohiihtoa ja muutamassa näyttelyssäkin kävimme. Kilpailla emme ehtineet, kun koira alkoi oireilla treenien jälkeen. Tutkimukset paljastivat, että Aran niskat olivat rikki ja se lopetettiin jo kolme vuotiaana. Aran lopetus ja Iitan yllättävä kuolema tulivat kuukauden sisään. Apua, kaksi viikkoa olimme ilman koiraa. Sitten soitin Reet Kausille Eestiin ja niin meille tuli upea uusi koira. Latviasta uros Livonjas Baron Batler. Baronin kanssa treenasimme jälkeä ja valjakkohiihtoa. Vuonna 2001 syntyi tyttömme Hannele. Vaikea odotusaika ja tyttömme synnynnäinen sydänvika ajoi meidät tilanteeseen, jossa meidän piti luopua Baronista. Baroni muutti vuonna 2001 Ouluun Marin seuraksi. Baronikin on päässyt koirien taivaaseen niskassa ilmenneiden ongelmien vuoksi. Baronin myynnin jälkeen oli selvää, että dobermanniaikakausi on meidän perheessä ohi. Koiran rotu vaihtuisi, jos joskus laittaisimme koiran. Kiitos ihanista dobermanni-vuosista kuuluu Taikaviitan-kenneliin Soile Kaipoille ja Hainide-kenneliin Reet ja Tanel Kausille.
Tutkimme mahdollista uutta koirarotua, ja aina uudestaan päädyin snautseriin. Kun alkuvuodesta 2002 selvisi, että koiran voisimme laittaa ja isäntäkin hyväksyi rodun, alkoivat yhteydenotot snautseri kasvattajiin. Joulukuussa 2002 hain Tacillan-kennelistä meille snautseri tytön Tacillan Lalique “Napin”. Nappi on valloittanut koko perheen tai paremmin koko suvun sydämet ja on varmaa, että meille tulee lisää snautsereita.
Alusta alkaen olivat Nappi ja Hannele erottamattomat ystävät. Pentuaikana Nappi ei koskaan kaatanut, purrut tai muuten vahingoittanut Hannelea. Sanonta, että “snautseri on lapsiperheen koira” toteutui meillä täysin. Nappi oli energinen, rohkea ja helposti oppiva. 2005 murtui Napin takajalka, joten kisaura jäi Napin kanssa aloittamatta palveluskoiralajeissa. Agilityssä ja valjakkohiihdossa Nappi ehti kilpailla.
Näyttelyissä Nappi pärjäsi loistavasti. Ikää kun tuli täyteen kaksi vuotta, saavutimme Suomen, Ruotsin, Norjan ja Kansainvälisen muotovalion oikeuttavat tulokset. Snautseri oli juuri sellainen rotu mitä haimme. Nappi ylitti odotukseni. Valitettavasti yhteinen aikamme loppui liian pian, sillä Nappi menehtyi 29.12.2008 syöpään. Nappi on elämäni koira, jonka paikkaa ei kukaan voi täyttää.
Suursnautseri Refrain Blueberry “Bella” tuli meille 4kk vanhana ja oli siskoni Marian kanssa yhteisomistuksessa. Bella oli luonteeltaan rauhallisempi, mutta kyllä virtaa hänestäkin löytyy. Marja ja Bella ehtivät suorittaa Bh-kokeen ja Bellalla on yksi loisto pentue (A-pentue). Bellan poismeno tuli yllättäin ja aivan liian nopesti. Bellan kuoli myös syöpään 9.8.2011. Varvassyövästä lähtenyt ja vauhdilla edennyttä syöpää ei pysäyttänyt edes varpaan amputaatio. Bellan muisto elää Meukow A-pentueessa, jotka ovat täyttäneen kasvattajan suurimmatkin unelmat.
Meille kotiin jäi kasvamaan A-pentueesta Akka, johon olimme asettaneet suuret tavoitteet. Meillähän ei mikään mene niin kuin suunnitellaan, joten Akka nukutetiin ikiuneen vain kaksi kuukautta äitinsä jälkeen, aivokasvaimen takia.
Akan ja Napin kanssa yhtä aikaa meillä asusti kääpiösnautseri. Elkost Chin -Chin “Toto” oli perheemme ensimmäinen käppänä. Toto tuli Suomeen Tammikuussa 2005, mutta menehtyi maksasyöpään 6kk ikäisenä. Elkos Nevskiy Winner "Winni" tuli täyttämään Toton jättämää aukkoa. Winnistä jouduimme luopumaan 11 vuotiaana vuonna 2018, sillä Winnin vointi heikkeni rajusti autoimmuuni sairauden myötä.
Ensimmäinen shetlanninlammaskoira, Sanni, tuli taloon vuonna 2011. Sannin haastavasta luonteesta huolimatta, koko perhe ihastui shetlanninlammaskoiraan rotuna. Vuonna 2012 perheemme kasvoi sisarusten Didin ja Rhiannan myötä. Tämän jälkeen kotiin on jäänyt asustelemaan omia kasvattejamme. Kotoa löytyy myös vuonna 2022 syntynyt papillon Pirre.
Nähtäväksi jää minkälaisia suunnitelmia tulevaisuudella on meille antaa!